torstai 29. maaliskuuta 2012

Eteenpäin, sano mummo lumessa!

Tuli taas käytyä vähän aikaa venerannassa penkillä istuskelemassa ja maisemia ihailemassa, kun oli niin kaunis keväinen, tosin puolipilvinen, päivä.



Hetken aikaa rantapenkillä istuskeltuani kävelin vähän matkaa eteenpäin latupohjaa pitkin tuttuun paikkaan katsomaan, josko löytyisi jo pajunkissoja. Löytyihän niitä.






Vaikka paikka tällaiselle (huonojalkaiselle) entiselle  nuorelle onkin melko haasteellinen, onnistuin kuitenkin ottamaan muutaman oksan maljakkoon uppoamatta hankeen, putoamatta tähän sulaan tai edes astumatta koirankakkaan, jee!



Meidän omalla varjoisalla takapihallamme on vielä näin komeita jääpuikkoja, jotka ovat tulossa kylläkin erittäin todennäköisesti pikapuoliin alas ja vieläpä melkoisen painavan lumimassan kera.


Parempi pysytellä poissa tämän muodostelman alta! Tippukoot jääpuikot mieluummin hankeen kuin minun päähäni.
 




Aurinkoisen etupihan puolella oli myös vielä muutama päivä sitten jokunen jääpuikko, mutta lämmin auringonpaiste oli jo selvästi muuttanut lunta ja jäätä nestemäisempään muotoon.




No mutta mitä ihmettä! Sieltähän pilkistää jo talon sokkelin vierustalta lumen alta vihreä metsämansikan lehti. Itse marjoja pitänee kuitenkin vielä odottaa muutama kuukausi...





Eilen oli katolta sulavan lumen vedeksimuuttumisnopeus tämä eli pisaroita tippui tosi tiuhaan tahtiin. Tämmöisen kesäihmisen korville räystäsränneistä kuuluva veden lirinä ja lorina on kuin musiikkia...






Ah, sininen taivas ja valkorunkoiset koivut...kootimaani oo-ompi Suooomi, Suomi aaarmas synnyinmaa...
Anteeksi, tuli vaan jotenkin niin isänmaallinen olo.




Rannalla tuli istuskeltua myös suuren männyn alla olevalla isolla kivellä joku tovi. Hetken mielijohteesta keräsin poislähtiessäni taskut täyteen männynkäpyjä. Niistähän voisi yrittää tehdä vaikka korviksia tai jotain ja jos ei muuta, niin kyllä niille ainakin Kynsilaukkaajat keksivät käyttöä...




Lopuksi... on kyllä pakko tunnustaa, että ei se ulkoilureissu itse asiassa ihan näin helponkuuloisesti mennyt. Läksin nimittäin jalkojani säästääkseni yhdessä kohtaa oikaisemaan polulta hankiaiselle ja kuinkas kävikään? Oikea jalkani upposi reittä myöten syvälle, syvälle umpihankeen enkä saanut sitä vedettyä sieltä sysyyksistä pois. Meinasi tulla jo hätä käteen, että pitääkö tässä ruveta apua soittamaan, mutta sitten kuulinkin läheistä kävelytietä pitkin tulevan kahden kovaäänisesti rupattelevan naisihmisen. Suuni oli jo auki avunpyytämistä varten, mutta en sitten saanutkaan heille mitään sanotuksi, vaan yritin sen sijaan olla sen näköinen kuin siinä ihan tarkoituksella muka seisoisin jumissa umpihangessa. Kääk, mikä ääliö!
Katsoivathan nuo rouvat vähän pitkään, mutta eivät sanoneet mitään. No, niinpä minä tuhti mamma siinä sitten aikani romupolvineni punnersin ja puuskutin ja selvisin kuin selvisinkin lopulta takaisin kovalle alustalle. Ei siinä silloin mitään huvittavaa ollut, mutta kylläpä nyt jo naurattaa...Onhan se ollut epäilemättä aika hauskan näköistä, heh heh =)


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti